Kodista on tullut turvasatama, jossa mikään paha ei uhkaa. Ovella käy välillä ruokakaupan kuski, johon yritetään pitää etäisyyttä, mutta joka on yksi tärkeä hymyilevä kontakti ulkomaailmaan. Auto on liikkuva turvasatama ja sillä pääsee välillä pois kotoa. Kotona alkaa kyllä sekä teinien että vanhempien pinna olla välillä kierällä. Kun  koulu & työajat jatkuvat iltaan ja viikonloppuun, aika muuttuu venyväksi käsitteeksi - puuroutuu. Ei ole vapaa-aikaa, eikä työaikaa vaan kaikki on sitä samaa. Läheisiin pidetään yhteyttä soittamalla.

Kauppareissulla ihmiset muuttuvat uhaksi, joita pitää välttää - tuntuu että moni pelkää koronan tarttuvan katsekontaktista. Yhdelle käytävälle ei mahdu kuin yksi ihminen kerrallaan. Ja jos yrittää pitää väliä muihin, aina on joku idootti, joka tunkee siihen väliin. Kädet halkeilevat kuivuudesta kaiken pesemisen ja desifioimisen kanssa.
Riskiryhmään kuuluvalle ystävälle viedään lankoja, kukkia ja ruokaa - koska itse ei voi mennä kauppaan ollenkaan.

Alussa oli vahva luottamus että tästä kyllä selvitään. On varauduttu, valmistauduttu ja lenkkeilty urakalla. Pidetty mielialaa korkealla.

Nyt kun karanteenia on takana jo viisi viikkoa, mieliala on alakuloinen, kuin olisi pitkään ollut toipilaana tai pitkä joululoma ilman kaikkea kivaa. Tekee mieli vaan käpertyä viltin alle ja nukkua kunnes kaikki on ohi.

Aikaisemmin etätyöt olivat etuoikeus, nyt huomaan kaipaavani muita ihmisiä ja työ ei tuo samaa onnistumisen tunnetta tai tyydytystä kuin ennen. Ehkä kaipaan enemmän myös ns.  omaa aikaa, joka aikaisemmin toteutui lähinnä kauppareissujen muodossa.

Pitäisi ajatella niin, että tärkeitä on että läheiset ovat turvassa ja kyllä tämä jaksetaan, mutta ehkä tämä olisi hyvä tilaisuus pohtia myös asiaa laajemmin - mikä minut tekee onnelliseksi ja mistä saan voimia? 

Nyt kun koulut päätettiin avata uudestaan toukokuussa kahdeksi viikoksi, mietin että olisin valmis jatkamaan tätä vaikka vuoden valittamatta jos sillä voitaisiin välttyä sairastumiselta.